Monikers

Monikers on suosittu Celebrities-seurapeli kaupallisessa paketissa, pohjimmiltaan siis sama peli kuin Time’s Up! ja muutama muu, eikä millään tavalla kekseliäs juttu. Mutta Celebrities on itsessään paras seurapeli ikinä ja Monikers on paras pelaamani kaupallinen versio, joten se onnistuu  perustelemaan olemassaolonsa hyvin.

Kaikista omistamistani peleistä Monikers on nimittäin ylivoimaisesti hauskin. Minkään toisen pelin parissa ei ole saanut nauraa yhtä paljon. Hauskuudestaan huolimatta Monikers onnistuu myös olemaan mielekästä pelattavaa: pisteenlaskussa on seurapeliksi harvinaisen paljon järkeä ja pelin voi voittaa tai hävitä.

Nimienselitystä

Celebrities tai Celebrity Game on pohjimmiltaan vähän kuin Aliasta, jossa kohteena on pelkästään henkilöitä. Seurapeliversiossa jokainen pelaaja kirjoittaa lapuille joukon julkkisten – todellisten tai fiktiivisten – nimiä ja laput kootaan sitten kulhoon. Monikersissa jokaiselle pelaajalle jaetaan nippu kortteja, joista pelaajat valitsevat peliin tulevat kortit, joista sekoitetaan yhteinen pakka. Olennaista joka tapauksessa on se, että kaikki pelaajat ovat nähneet osan nimistä tässä vaiheessa.

Pelaajat jaetaan kahteen joukkueeseen, jotka pelaavat vuorotellen. Ensimmäisellä kierroksella pelaajille on vuorollaan minuutti aikaa selittää niin monta nimeä kuin pystyy. Säännöt ovat kuin Aliaksessa, eli sana on vapaa, mutta henkilön nimeä tai sen osia ei saa käyttää selityksessä. Oikein arvatut nimet kertyvät joukkueelle pisteiksi, väärin arvatut palaavat kulhoon tai pakan pohjalle. Selitysvuoro vaihtuu aina minuutin välein joukkueelta ja pelaajalta toiselle.

Kun kaikki nimet on käyty läpi, ensimmäinen kierros päättyy. Joukkueet saavat pisteen jokaisesta oikein arvatusta nimestä (Monikersin korteissa on itse asiassa kortin vaikeudesta riippuvat pistearvot, mutta niissä en ole nähnyt oikein mitään järkeä). Kaikki nimet palautetaan takaisin kulhoon tai pakka sekoitetaan uudestaan ja alkaa toinen kierros. Se etenee kuten ykköskierroskin, samoilla nimillä, mutta nyt selitysten on oltava yksisanaisia.

Lopuksi pelataan vielä kolmas kierros, jonka aikana sanoja ei saa käyttää ollenkaan: nimet on selitettävä pantomiimina. Kolmen kierroksen jälkeen eniten pisteitä kerännyt joukkue voittaa.

Koska kyse on yleisestä seurapelistä, erilaisia sääntömuunnelmia on valtavasti. Nämä ovat Monikersin säännöt, mutta peliä voi pelata monin eri tavoin (saako passata, saako arvata monta kertaa samaa sanaa, miten pisteitä lasketaan, millaisia kierroksia pelataan ja niin edelleen).

Tee se itse -vitsit

Pelin juju on siinä, että sama pakka pelataan läpi monta kertaa, sekä kierrosten sisällä että useamman kierroksen aikana. Vaikeat nimet jäävät aina viimeiseksi, kun kukaan ei tajua, mutta kun pakka kelataan kierroksen aikana läpi tarpeeksi monta kertaa, riittävän moni pelaaja on lopulta nähnyt nimen ja osaa arvata vähän heikommastakin selityksestä (“se on se, ööh, se tyyppi”, “CESAR MILLAN!”), ja jos pakassa on jäljellä vain yksi kortti, minuutissa ehtii antaa jo hyvin perusteellisen selityksen (“Okei, etunimi on Asterixista tutun Rooman hallitsijan arvonimi, Julius mikä? Sukunimi on jalkapallojoukkueista tuttu kaupunki Pohjois-Italiassa, AC mikä ja Inter mikä?”).

Sama myöhemmillä kierroksilla. Jotkut henkilöt ovat helppoja selittää yhdellä sanalla (“epävarmuusperiaate!”), jotkut huomattavasti vaikeampia, mutta kun kaikilla on mahdollisuus saada joku muistikuva korteista ensimmäiseltä kierrokselta, tehtävä on aivan mahdollinen. Monikers on myös omiaan ruokkimaan sisäpiirihuumoria: usein selitykset ovat sellaisia, etteivät ne välttämättä ulkopuoliselle aukea, koska ne perustuvat johonkin, mitä ensimmäisellä kierroksella sanottiin.

Kaikista hervottomimmaksi peli käy pantomiimikierroksella ja hauskinta on, kun katsot sivusta toisen joukkueen suoritusta, tajuat itse välittömästi mitä nimeä yritetään esittää ja toinen joukkue ei vain tajua.

Tiivistä viihdettä

Miksi Monikers sitten toimii? Peli on ensinnäkin miellyttävän tiivis paketti. Kirjaimellisesti: laatikko on poikkileikkaukseltaan yhden kortin kokoinen, 6 × 10 cm, ja reilut 18 cm leveä, eli vetää noin 450 korttia ja ohuen sääntölipareen vailla minkäänlaista hukkatilaa. Kortteja on siis riittävästi ja jos tuntuu, että valikoima kaipaa virkistystä, lisäosiakin on olemassa.

Kuten aina, vaarana on, että kulttuuri menee vähän ohi ja Monikersinkin kohdalla laatikosta löytyy kaikenlaista melko amerikkalaista – osa jutuista on sen verran paikallisia, ettei niistä Suomessa ole kuullut juuri kukaan. Osa taas on sen verran vahvasti nettimeemien maailmasta, että nimet menevät useimmilta yli hilseen. Mukana on henkilöiden lisäksi myös erilaisia käsitteitä ja ilmiöitä (“100 sorsan kokoista hevosta”).

Omituisetkaan aiheet eivät kuitenkaan haittaa, sillä merkittävänä etuna vaikkapa Time’s Up!:iin verrattuna Monikersin korteissa on nimen lisäksi selitys, jossa kerrotaan, mistä on kyse. Niinpä niitä kaikista kummallisimpia kortteja ei tarvitse jättää pelistä pois, vaan ne voi ottaa mukaan rikastuttamaan pelikokemusta.

Vaikea hankkia

Monikersin pahin vika on heikko saatavuus. Peliä ei saa jälleenmyyjiltä Euroopassa, vaan sen voi tilata ainoastaan Yhdysvalloista. Pelin omilta nettisivuilta hintaa tulee postikulujen ja veron jälkeen sen verran paljon, ettei ostaminen hirveästi houkuttele.

Toisaalta pelin tekijät tunnustavat velkansa yleiselle julkkispelille ja ovat pistäneet pelin kortit – joitain pelkästään kuvitukseen perustuvia kortteja lukuunottamatta – ilmaiseen jakeluun Creative Commons -lisenssillä, eli sen kun käyt hakemassa PDF:n pelin nettisivuilta ja printtaat itse.

Kaikista parasta olisi, jos joku innostuisi julkaisemaan suomenkielisen kaupallisen version julkkispelistä käyttäen Monikersin hyviä ideoita, mutta suomenkielisin kortein, joissa on suomalaisittain sopivampi valikoima henkilöitä. Jos joku innostuu projektista ja haluaa tällaisen tehdä, ottakaapa yhteyttä – minulla on valmiita kortti-ideoita pitkä lista ja osallistuisin mieluusti suomenkielisen version tekemiseen.

Faktat Monikersista

Suunnittelija: Alex Hague, Justin Vickers

Julkaisija: Palm Court (2014)

Mutkikkuus: Säännöt ovat erittäin yksinkertaiset ja ne opettaa hetkessä. Pelaaminen ei johda juurikaan sääntöriitelyyn, jota seurapeleissä monesti kohtaa.

Onnen vaikutus: Sopivan kevyt annos tuuria on mukana; jos saa hyvän putken pakan helpoimpia kortteja kierroksen alkuun, saa helposti hyvän etulyöntiaseman.

Vuorovaikutus: Pelaaminen on joko intensiivistä tekemistä tai lähes yhtä hauskaa toisten tekemisen katsomista.

Teema: Pelissä ei varsinaista teemaa ole, mutta populaarikulttuuria on hyvä tuntea monipuolisesti.

Uudelleenpelattavuus: Laatikossa on satoja kortteja ja peliin on olemassa nippu lisäosia, joista saa lisää kortteja. Siinä vaiheessa kun kortit alkavat tuntua liian tutuilta, on sitten aika siirtyä keksimään itse omia.

Kieliriippuvuus: Näillä korteilla pelaaminen edellyttää englannin osaamista, jotta pystyy lukemaan korttien selityksiä riittävän nopeasti – mutta lapsille kortit ovat kyllä muutenkin liian vaikeita tai muuten vain sopimattomia. Kielitaidottomien aikuisten on kuitenkin hankala pelata.

Pelaajamäärä: 4+ pelaajaa. Neljällä pelaajalla ja noin 30 kortilla peli on napakka puolen tunnin filleri, isommilla pelaajamäärillä joukkueet ovat isompia, kortteja tarvitaan enemmän ja peli pitenee. Jossain kohtaa jako kolmeen joukkueeseen tai kahteen erilliseen peliin voi olla hyvä idea, yhdellä laatikolla pelaa kyllä yhtä aikaa useampaakin peliä.

Kesto: Puolesta tunnista eteenpäin; mitä enemmän pelaajia, sitä pidemmäksi peli käy.